Sydänmatkalla

Vuosi 2014 Tallintuoksua

Share |

Maanantai 22.9.2014 - Esma


22.9.2014
No nyt voisi sanoa että paistaa se päivä risukasaankin :)
Itse en ole vielä hevosen selkään päässyt, muuta kuin kokeilemaan kuntoa -kylki ei vielä kestä ohjasotteita. Mutta tämä viikon aikana toivottavasti pääsen vähitellen vauhtiin sopivalla hevosella.
Eestissä sen sijaan kaikki on sujunut kuin rasvattu. Marek Lootus on eilen startannut 6-vuotiaalla hevosellani Dalco B (Canturano - Laurin) hevosen elämän ensimmäiset kilpailut.  Ja tuloshan oli aivan loistava! Heti tuli pohjille 0-0 rata ja pilotti oli tyytyväinen hevoseen radan jälken. 
dalco_kisat.jpg
Radasta on myös video
Dalco, jonka loistava suku ja hyvä työasenne lupailee hyvää tulevaisuutta esteradoille, onkin nyt suuri ilonaiheeni hevosrintamalla. Jospa tästä vielä nousisi itsekin taas satulasta kilpakenttää katselemaan ensi kaudella.
Toinen suurta iloa tuottanut Eestiin matkannut hevonen on oma kasvattini 3-vuotias Bonne Foi HL (Bon Revel / Majim G), joka karsiutui Eestissä Kyvyt Esiin finaaliin loistavilla pisteillä! "Foni sai hypystä 8,5 ja luonteesta 9. Muutkin pisteet oli varsin kohdallaan arvostelussa. 

TULOKSET

Koska Foni on ollut postiivinen kaikin puolin, eikä sen sisäänratsuttamisessa ole ollut mitään ongelmia, katsomme varmasti talven yli mitä sen kanssa teemme. Se on periaatteessa myytävänä, jos hyvä tarjous tulee, mutta todennäköisesti pidämme sen ainakin ensi kaudelle ja Marek saa kilpailla sillä Eestissä nuorten hevosten katselmukset. Fonihan on Eestiläinen Urheiluhevonen, joten on järkevää jättää se Eestiin kilpailemaan sarjakilpailuja siellä. Matkaako poika välillä Suomeen lahden yli ja starttaan sillä myös Noviisisarjaa, on mahdollista hyvinkin.

Jos Foni osoittautuu minulle sopivaksi kilpakumppaniksi, jääköön meille tallia kaunistamaan :)

049.jpg

Foni ja mieheni Johan on kavereita, eikä mieheni mielestä kavereita ole ihan pakko myydä.. :D

Eestissä on myös musta kouluhevoseni Nonius 1-10 Medina. Medinan kanssa olen tuskaillut vaihdoista kuumenevan ratsuni sarjavaihtojen kanssa Suomessa koko talven ajan. Nyt se on hyvissä käsissä Eestissä ja olen ymmärtänyt että pikkuhiljaa alkaa sarjavaihdot luonnistumaan! Hienoa. 

Olen menossa ensi kuussa Eestiin hevosiani katsomaan, silloin on istuttava Medinan selkään ja katsottava onko vaihtoihin saatu tahtia ja tasaisuutta.

Ulkomaan ratsuni siis pärjäävät hienosti. Nyt on todettava että paistaa se päivä risukasaankin, joskus :).

11.9.2014

Hevoskauppaa Virosta

Sain tänään postista Hippoksen kirjeen, joka sisälsi Suomeen rekisteröidyn ratsastuskouluponimme paperit.

Reeder eli Reetu tuli minulle jo viime syksynä, mutta vasta nyt katsoin sukutaulua tarkemmin. Olen pitänyt Reetua Eestinhevosena, hyvinkin perinteisenä rotunsa edustajana ja taisinpa esitellä sen Eestinhevoseksi Nouse Ratsaille päivänä. Katsoin kyllä emän ja isän nimen sukutaulusta jo viime vuonna (isä Rannik ja emä Ehe) nimet taisivat taas kerran syöstä minut paheeseeni – mielikuvien loputtomaan mielikuvitussuohon :D.

Reetuhan se onkin pitkälle arabi!

Totta joka sana.  Heti sieltä emätamma Ehen takaa löytyy puhdas Arabialaisen täysiverisen veri! Tallilla Reetua on kutsuttu jopa Muumiksi,koska se on söpö valkea pallero ;) mutta nyt muuttuu ääni kellossa. Reeder ei ole Eestinhevonen (siis poni)  vaan Eestiläinen Hevonen erivärisellä passilla kuin Eestinperinneponirotu. Reeder onkin Eesti hobune, eli ei poni mistään kohtaa –edes säkäkorkeudeltaan. Reetusta tulee nyt kertaheitolla  ”arabian Loorens” JA MUUMITTELUT SAA JÄÄDÄ :D

_mg_3291.jpgReeder, Reetu vaiko sittenkin Loorens :)

Kouluttelin viime talvena Reetua ratsun tehtäviin ja olin aivan ällikällä lyöty sen kyvystä kantaa itseään hyvässä tasapainossa ja siirtää painoa takaosalle, se tuntui kantavan itseään koottuun raviin asti jo nelivuotiaana ilman ongelman häivää. Olin yllättynyt, koska harvemmin Eestinhevosilla on mitään erityistä kapasiteettia takataskussa, ne ovat pääsääntöisesti hienoja harrasteponeja mutta Reetun valkean karvapallon alta kuoriutui lahjakas kouluponi.  Reetu kuitenkin sen verran hermostui innokkaasta koulutuksestani että tasainen tuntiponi vähän räjähteli ja jätin koulutuksen perusoppeihin, olihan ponikin vasta 4-v. Ja nyt puoli vuotta myöhemmin katson ensimmäistä kertaa Reetun sukutaulua emää ja isää pidemmälle ja huomaan ettei poni olekaan luulemani poni vaan siinä virtaa myös Arabialaisen täysiverin verta. Räjähtely olikin piilevänä pysynyt pieni villikko arabi! Nyt ymmärrän miksi sininen vesimatto pelottaa ja lainelankku maneesissa hyökkää kimppuun. Ymmärrän Reetua jo nyt paljon paremmin! :D

Juuri se onkin kivaa Viron hevosissa. Yllätyksiä täynnä.

Suomalainen hevosjalostus ei ole kovin yllätyksellistä. Suomenhevosarabisekoitus on ehdottomasti vahinko ja sitä ei näytetä ylpeänä ”ulkopuolisille” sen enempää kuin 60 vuotta sitten aviotonta lastakaan. Saati että se vietäisiin ulkomaille! Asenteissa kuljemme ehkä vähän jälkijunassa naapurimaamme hevosjalostukseen nähden.. En mene sanomaan että Virossa asiat olisi hevosjalostuksessa paremmin ja Suomessa huonommin, voihan se olla että tarkempi tutkiskelu osoittaa jotain muuta, mutta onhan se jännää tehdä hevoskauppaa lahden yli kun aina on mahdollista yllättyä, iloisestikin.

Virolaiset ainakin kokeilevat paljon rohkeammin kuin Suomalaiset.

Rotuja sekoitetaan ja geeniperimää laajennetaan, ehkä jopa liian innokkaasti. Torihevonen on säilynyt osittain perinteisenä, mutta toisaalta meillä on 

010.jpg

pääkantakirjaan puhtaana merkittyjä torihevosia, joista ei voi mistään sanoa niiden olevan rotunsa edustajia. Tämä johtuu tietysti siitä, että rodun jalostukseen hyväksytään aika vapaasti eri kantakirjoista urheiluhevosia, jotka muuttavat niin rodun väriä kuin käyttötyyppiäkin. Toisaalta Virosta löytyy amatööriratsastajalle oikein kivoja yksilöitä, koska innokkaan kokeilun tuloksena maasta löytyy monentyyppisiä hevosia.  Virolaiset trakhener hevoset ovat mitä parhaita nuorten ratsuja sopivan koon ja tyypin vuoksi.    Kuvan kimo on puhdas 

_mg_32812.jpg

toritamma Carsima V, niin kuin myös alakuvassa perinteisempää tyyppiä edustava Preia. 

Kuinka monta loppujen lopuksi hauskaa kommellusta on sattunutkaan vuosien aikana Viron kautta hevosia ostellessani. Minulle sopii yllätyksellisyys ja ostankin usein hevoset ja ponit luottaen välittäjäni sanaan.  Joskus hevonen on vuoden nuorempi tai vanhempi, toisinaan se onkin tiine Suomeen tullessaan ja aina ei voi olla varma hevosen menneisyydestä. Mutta itse otan riskini kyselemättä tarkemmin hevosen tietoja. Kymmenen vuotta hevosia Viron kautta hankkineena olen kyllä sitä mieltä ettei kenenkään yksityisen harrastelijan kannata mennä hevosta ostamaan ilman paikallista, luotettavaa välittäjää.  Asennoituminen Suomalaisiin hevosenostajiin saattaa olla hevospiireissä hieman asenteellinen. Olisikohan Suomalaisella vinarallikulttuurilla tekemistä sen kanssa, mene ja tiedä..

Olen kuullut usein kolmannen kautta minun selän takana liikkuvia juorupuheita tutusta hevoskauppiaastani Virossa. Hevosenostoon liittyy aina riski. Se ei ole välittäjän vika, jos hevosella on hissukseen edennyt  kulumavaurio, joka alkaa oireilla puolen vuoden päästä Suomessa. Se ei ole välittäjäni vika jos me Suomalaiset ratsastamme ja hoidamme hevosia eri tyylillä kuin Virolaiset ja puolen vuoden päästä hevonen ei enää pärjääkään estekilpailuissa tai suostu kävelemään kuljetuskoppiin.

On sääli, että ihmiset syyttävät muita silloin kun pitäisi katsoa peiliin, kehittyä ja ottaa opiksi.

 Ei yksittäiseen epäonnistumiseen saa jäädä kiinni, koska jos jokin on varmaa niin se, että hevosten kanssa kokee epäonnistumisia ja taloudellisia pettymyksiä.  En ymmärrä hevospiirejä kiusaavaa syyttävää ajatusmaailmaa. Epäonnistuneita kauppoja tulee, puolin ja toisin. Ja jos kokee tulleensa huijatuksi, voi vain miettiä kuinka olikaan niin varomaton että antoi sen tapahtua.  Itse ajattelen niin että ongelmat kääntyvät loppujen lopuksi paremmaksi osaamiseksi. Minähän opin joka kerrasta.

Ostaessani hevosen heppanetin palstalta Suomessa, koen tulevani varmemmin huijatuksi. Myyjä saattaa olla täysi amatööri ja ymmärtämätön hevosen todellisista kyvyistä ja terveydentilasta.

 Virolaiset ovat monessa asiassa hevosten kanssa taitavampia kuin suomalaiset. Hyvä esimeriki on nuorten hevosten ratsutus. Suomessa hyviä on vain muutama!  Eestissä ammattilaiset ovat tottuneet ratsastamaan jos minkälaisia hevosia ja heidän ratsastuskulttuurinsa on siinä kohtaa kehittyneempi kuin Suomalaisten. Me olemme varovaisempia. Joskus se on hyvä, toisinaan se tuottaa ongelmia. Nuoret hevoset viihtyvät selkeässä systeemissä ja se meiltä informaationjanoisilta Suomalaisilta joskus puuttuu. Otetaan vähän sieltä ja vähän täältä ja punainen lanka on hukassa. Minä vien lahjakkaimpia nuoria hevosia säännöllisesti Eestiin koulutettavaksi. Florini oli siellä monta kuukautta Marek Lootuksen ratsastettavana Pärnussa, nyt siellä on Dalco ja Bonne Foi HL. Olen tehnyt yhteistyötä useita vuosia myös Padise-tallin kanssa Tallinnan lähellä.  Lähettäessäni hevoseni Marekin matkaan kuukauasi sitten sanoin hymyillen että nyt pääsette pojat armeijaan. Tulette kotiin sitten kun olette miehiä.

Ja vakka sanoihini liittyikin pieni vitsi, pohjimmiltani ajattelen juuri niin, niin hyvässä kuin pahassa. Joskus tarvitaan pehmeyttä ja joskus rajoja. Omien puutteideni tunnistaminen on saanut aikaan hedelmällisen yhteistyön lahden yli Viroon.

Pienissä paikallisissa hevospiireissämme liikkuu tasaisin väliajoin  pahansuopia puheita Eestiläisestä ystävästäni ja hevosvälittäjästä.  Helppohan se on Suomessa huudella selän takana pahoja Virolaisesta hevosvälittäjästä. Siinä on jo ennakkoasenteet kohdillaan eikä syylliseksi puettu ole täällä puolustautumassa. Voi vain miettiä kuinka puhtaat jauhot on pussissa sillä joka juoruja levittää.

Tyhjät kattilat kolisee parhaiten.

Ja vaikka selän takana kuka puhuisi mitä ja levittäisi perättömiä juoruja, vain minun omat sanani omasta suustani ovat tosia.  En koe että luottovälittäjäni olisi minua koskaan huijannut enemmän kuin tarjonnut - En ole siis koskaan pettynyt enemmän kuin saanut rahoilleni vastinetta.  Hevosen omistamisessa on aina riski. Luottovälittäjäni  ei voi tietää muhiiko hevoseni kaularangassa ongelma tai sairastuuko se pian katalaan ja etenevään niveltulehdukseen. Sopiiko hevonen loppujen lopuksi minulle tai asiakkaalleni, sitäkään hän ei voi tietää.

 rasse_eddy.jpg

Suomeen on minun ja Viron välitäjän kautta löytänyt tiensä useita hienoja hevosia ympäri Eurooppaa. Kuten kuvan saksalainen ratsu Eddy G joka on Suomalaisilla omistajillaan voittanut SM-pronssia, PM-joukkuekultaa ja PM-pronssia. Muita hyvin menestyneitä hevosia mm. Medusa (ponien SM ja PM mitaleita), Florini, Prominent, Louis Piquet, Royal Rosso, Oboras Leon..

4.9.2014

Sunnuntaina nousen hevosen selkään! 

Jiihaa. Minulla on ikävä niin monia asioita ratsastuksessa.
Hevosen tuoksua, läheisyyttä, liikettä. Ehkä eniten minulla on ikävä yhteyttä hevoseen. Sitä hetkeä kun se kääntää korvansa ja jää kuuntelemaan ja odottamaan minun seuraavaa apua. 
Koska vartaloni on vielä kipeä eikä luut ole vielä täysin parantuneet, minun on tyydyttävä ratsastamaan käyntiä kilteimmällä ja tasaisimmalla hevosella jonka tallista keksin. Onneksi käynnissä voi ratsastaa ihan kaikkea. Vain mielikuvitus on rajana. Kouluratsastus käynnissä on kuin fysioterapiaa. Liikeiden harkittuja toistoa, rentoutta, suoruutta, oikeaa hengitystä. Käynnissä on mahdollista luoda hevoseen luottavainen suhde ja saada hevonen lähelle, ihan iholle asti.

Ratsastuksen ei tarvitse olla vauhdikasta ollakseen nautinnollista. 

Vauhti tappaa usein ratsastuksesta herkkyyden. Hevosen aistien lukeminen on hankalaa omien voimien hiipuessa liikkeen seuraamiseen. Käynnissä voin olla rento ja avoin. Sama pätee hevoseen. Aion siis nauttia ratsastushetkestäni sunnuntaina, ilman vauhtia.
Tallillamme on sunnuntaina kaikille avoin Nouse Ratsaille päivä jolloin muutkin kuin minä voivat ratsastaa käyntiä kentän ympäri. Tervetuloa. Kuvasta klikkaamalla pääset tapahtumasivulle.
nouse_ratsaille.jpg

22.8.2014

Hevonen on ihmisen peili.

Viime päivät sairasvuoteellani olen lukenut,  miettinyt ja pähkäillyt, oppinut uutta. Samat lauseet, jotka olen lukenut ennenkin, pureutuvat uudella tavalla mieleeni.  Koska tämä lause kuitenkin pääsi iholle asti niin vahvasti että ärsyynnyin, pysähdyin sen kohdalle.

Jos hevonen on ihmisen peili, miksi tuttu hevoseni heitti minut selästään, liiskasi maahan kuin pahaisen, ärsyttävän kärpäsen?  Minähän olin halunnut sille, meille, vain hyvää ja yhteisen tulevaisuuden. Vai olinko sittenkään?

Kuinka alaston olenkaan kysymyksieni edessä.

On myös tärkeää etten ajattele lausetta liian yksinkertaisesti, eihän hevonen toimi suorana jatkeena ihmisen ajatuksille. Hevoseni raju ja väkivaltainen reaktio ei ollut minun patoutunut agressioni. Peilikuva joka liiskasi minut maahan oli mielikuvitukseni vääristämä.

Ja miksi minä siis petyin hevoseeni, minun peiliini?

Asioita vähän mietittyäni, joudun toteamaan että saman virheen kuin tein hevoseni kanssa, olen tehnyt myös monissa ihmissuhteissa.

 Lopputulos on aina sama – pettymys.

Petyn siis itseeni. Fine.

  Tämähän menee kauhean vaikeaksi, ajattelen ja lakkaan ajattelemasta.

Kunnes toisena päivänä, toisessa hetkessä kysymykset valtaavat taas mieleni ja minun on pakko raottaa ovea itsetutkiskelulle.

On se kavioliitto tai avioliitto, pohjan on oltava kunnossa. Luottamus, yhteistyö eli jonkin asteinen symbioosi, meitä molempia riittävästi palvelevana.

Mielikuvat tuhoavat enemmän kuin pahinkaan riita. Mielikuva on minun yksipuolinen näkemykseni vastapuolesta ja tilanteesta.

 Ihastumisen hetkellä on vaikea olla objektiivinen. Ruusuisin kuvitelmin ja vaaleanpunaisin silmälasein saatan rakentaa mielikuvan joka miellyttää minua omien tarpeideni edessä ja jolla saattaa olla aika vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Ja kun sitten tämmöinen tunteellinen, itsepäinen henkilö joutuu vastakkain todellisuuden kanssa, kun se oikein rävähtää silmille, tilanne saattaa olla jo aika pahasti riistäytynyt käsistä ja lopputulos raju.

Minut se vei tällä kertaa sairaalaan.

Olen ollut onnekas, sillä minulla on ollut vuosien varrella muutamia hevosia, joiden kanssa olen löytänyt molempia palvelevan symbioosin, tilan, jossa hevonen haluaa vapaasta tahdostaan olla minun kanssani mieluummin kuin ilman minua.  Olen myös tavannut lukuisia hevosia, joiden mielestä minua on siedettävä, vaikka vapaasta tahdostaan ne olisivat mieluummin ilman. Jotkut sietävät minua paremmin, toiset huonommin.

Koska ihailin hevostani, olin päättänyt, että tämäkin hevonen piti minusta. Typerillä mielistelyillä, turhilla namipaloilla ja kiitoksilla vahvistin omaa mielikuvaani, hevoseni ei niistä vähääkään välittänyt.  Se vain sieti minua. Halusin että mielikuvani, uusi  tarinani olisi tosi, niin paljon, etten kokeneena hevosihmisenä huomannut varoittavia merkkejä, uhkauksia, joita hevoseni toden totta, oli tehnyt jo kauan.

Kuinka usein käykään ihmisten välisissä suhteissa juuri näin. Jos riisuisimme odotukset ja mielikuvat partnerimme harteilta, olisiko hän edelleen elämäni rakkaus tai paras ystävä?  Kuinka paljon jätämme näkemättä ja puemme toivomme mielikuvien varaan?

Romanttista, kyllä. Paljon tunteita, hymyilemme, nauramme, olemme lapsellisen onnellisia, kunnes putoamme. Jos se on sen hinta, kumman valitsen?

 Suojaudun kyynisenä enkä päästä enää mitään tai ketään iholle ja totean ettei se kuitenkaan toimisi, pettyisin kuitenkin, taas kerran.  Vai tartun tunteeseen, ruokin sitä ja annan mennä ja olen hetken lapsellisen onnellinen? Kunnes putoan.  Toivottavasti en tee kumpaakaan.

Tunteellisuus on rikkaus. Uskallus tuntea ja tarttua hetkeen on hyve jota kaikilla ei ole riittävästi.

Toivon että olen oppinut läksyni

ja tästä edes osaan paremmin erottaa todellisuuden mielikuvista.

Saattaa näiden pohdiskelujen valossa olla, että moni ero ja pidempiaikainen suhde jäisi toteutumatta jos avaisimme silmämme jo vähän aikaisemmin ja riisuisimme odotukset ja vaatimukset, lopettaisimme mielikuviemme rakentamisen.

 Vika ei ole siis vastapuolessa, vaan mielikuvissa, joilla suhdetta rasitamme, ja joiden varaan pahimmillaan suhteemme rakennamme. On sitten kyse avioliitosta tai kavioliitosta.

 Alla pieni palanen ajatuksieni virrasta kuluneesta vuodesta, kaikista menettämistäni hevosista, lapseni vakavasta sairastumisesta, omasta onnetomuudesta sarjakuvakerronnan keinoin.

My life in comics

10453108_10152392765734037_7018440495616574173_o.jpg

15.8.2014

Tänään menen talliin.

Rasvaan satulat, puhdistan suitset ja laitan kaikki tarvittavat varusteet ja rehut kassiin. Tai siis valvon että ne rasvataan ja laitetaan kassiin.  Tänään tulee kotiin kaksi uutta ratsastuskouluhevosta kesällä sairauksien vuoksi lopetettujen Sirenan ja Remun tilalle ja 3 omaa hevostani lähtee pois.

Omasta mielestäni olisin täysi hölmö,

jos esittäisin pärjääväni vaativien kilparatsujeni kanssa heti tämän jälkeen. Ne ovat isoja, notkeita ja vahvoja ja pomppivat jo pelkästä elämänilosta mennen tullen.

Hetkellinen epävarmuuteni ei saa pilata hevosten tulevaisuutta ja hyvin alkanutta yhteistyötä, joten lähetän hevoseni luottamalleni ratsuttajalle jatkamaan työntekoa kunnes olen valmis jatkamaan niiden kanssa.

Hevonen on valtavan tunneherkkä eläin ja hevoseni lukevat minua kuin selkokielellä luettua kirjaa. En mitenkään pystyisi huijaamaan niitä ja esittämään että olen sama ratsastaja kuin viime kerralla.  

Tämä on minun päätökseni, joku toinen ehkä tekisi toisin.

Samalla saan etäisyyttä hevosiini ja tarvitsemaani harkinta-aikaa, olemme vähän niin kuin asumuserossa :).

Kuntouduttuani lähden sitten perheeni kanssa loma ja”terapiamatkalle” Pärnuun.  Siihen kuuluu kylpylälomaa, ystävien tapaamista ja käyn ratsastamassa hevosiani Seljametsa Tallissa.

Mutta siihen on vielä aikaa ja nyt  varmana päätöksestäni, mutta haikein mielin pakkaan suitset, este- ja koulusatulat siististi kassiin. Onneksi minulla on hyvä, luotettava ystävä joka ottaa hetkeksi hevosistani vastuun.

1380577_10151727724314037_1136924583_n.jpg

Dalco matkaa Eestiin Marekin luo. Mukaan lähtee myös Foni ja Medina.

Alla videolinkit ratsastuskoulullemme hankittuihin uusiin tuntiratsuihin, joiden hankinnan on mahdollistaneet vanhempani sekä hevoset meille etsinyt ja valinnut Marek Lootus Seljametsa Tallista. Suuri kiitos siitä heille.

Grosetto:

https://www.youtube.com/watch?v=7gXD_763t6Y

https://www.youtube.com/watch?v=O1mN0dZ44f4

https://www.youtube.com/watch?v=o2AfIY87Xq0&list=UUNMYNe7tyndeOd4W5IgEoCQ

Poni:

https://www.youtube.com/watch?v=_Cj-bQ5tseg&list=UUNMYNe7tyndeOd4W5IgEoCQ&index=1

http://www.youtube.com/watch?v=0toWEGF96X4&feature=youtu.be

 

11.8.2014

Hevonen.  Suuri ja arvaamaton.  

Silti me ratsastamme ja annamme elämämme niiden käsiin.245_blasted_broncs_web.jpg

Olen ratsastusalan ammattilainen ja tunnen hevoset ja ymmärrän niiden käyttäytymistä.

Luulin.

Olen aina rakastanut hevosia ja ratsastanut koko ikäni. Pikkutyttönä verhoilin seinäni Monday Morningin ja Matadorin kuvilla kun ystäväni ripustivat seinälle artistien kuvia. Olen 38-vuotias talliyrittäjä, ratsastuksenopettaja, kilpailen, opetan ja koulutan työkseni hevosia ja opetan oppilaita ratsastamaan. Tällä hetkellä vastaan, tai siis vastasin viiden hevosen ratsastuksesta : 3- vuotiaan ja  5-vuotiaan perusratsastuksesta, 6-vuotiaan ja  7-vuotiaan esteratsun valmennuksesta sekä 11-vuotiaan kouluhevoseni valmennuksesta.

Käytän turvakypärää aina

istuessani hevosen selässä.  En muutenkaan ota turhia riskejä ja kieltäydyn ratsastamasta kerta korvauksesta hevosia, joilla saattaa olla opittua ongelmakäyttäytymistä. Teen päivittäin töitä hevosten parissa. Tiedän ja tunnistan alan vaarat ja onnettomuus voi sattua minulle ilman riskinottoakin.

Turvaliivi on päällä

ratsastaessani nuoria sisään ratsastettavia hevosia tai ratsastaessani tilanteissa, joissa uskon hevoseni olevan epävarma.  En hyppää estettäkään kentän aitojen ulkopuolella ilman turvaliiviä.

Mikään hälytyskello ei varoittanut minua

ennen onnettomuutta. Hevonen oli minulle tuttu.  Se on laumassa vahva johtaja, tulinenkin toisinaan. En ole koskaan pelännyt hevostani tai meinannut pudota sen selästä.  Sillä on taipumus pukitella intoutuessa, esim. reippaassa laukassa tai vapaapäivien jälkeen. Olen aina naureskellut ja jättänyt reagoimatta ilotteluun, minulla on hyvä tasapaino enkä putoa niistä - Ilopukkeja vailla tarkoitusta.

 Hevonen on lahjakas ja olen kouluttanut sitä tasaisen nousujohteisesti hyvien ammattilaisten avustuksella, hevoseni on saanut myönteistä palautetta.

Pidän hevosestani ja olen ihaillut sen ylvästä olemusta heti ensisilmäyksestä alkaen.

En käytä voimakeinoja ratsastaessani ja kannatan ehdottomasti pehmeitä koulutusmetodeja. Namipaloilla kiitän hyvistä suorituksista ja niitä putoilikin housun taskusta sairaalan lattialle hoitajien riisuessa vaatteeni runnellun vartaloni päältä. En ole koskaan käyttänyt sillä apuohjia, vahvemmalla kuolaimella ratsastan vain kisatreeneissä tai maastossa, jos epäilen hevoseni kuumentuvan kotiin päin tultaessa vahvaksi ”ryöstäjäksi” esim. vapaapäivien johdosta.

Ainoa hevosessani ihmetyttänyt asia on ollut sen välinpitämätön suhtautuminen ihmisiin. Hevoseni ei ota minuun kontaktia käsittelyssä niin kuin toivoisin. Se ei osoita kiintymystä minuun toisin kuin jotkut muut hevosistani.  Se ei tule luokseni pyöröaitauksessa, toisin kuin kaikki muut hevoseni. Se on kuitenkin todella helppo käsitellä  eikä osoita minkäänlaista pelkoa ihmisiä kohtaan.  Koska hevonen on saanut alkukoulutuksen ulkomailla, olen järkeistänyt hevoseni pidättyväisen käytöksen johtuvan vahvasta ja Suomessa käyttämistämme koulutusmetodeistamme poikkeavasta alkukoulutuksesta.

Sinä päivänä

minulla ei ollut raippaa eikä kannuksia. Hevosellani oli suussa pehmeä oliivikuolain, ulkona lämpöä + 27 astetta. Kaunis perjantai iltapäivä ja edellinen nuori hevoseni oli mennyt juuri ratsutuksen loistavasti. Olin hyvällä ja iloisella tuulella.  Myös ko. hevoseni liikkui edellisenä päivänä hienosti ja olin saanut kiittää hevosta.  Suunnitelmissani oli tälle päivälle kevyt irrottava liikutus.

En ikinä ehtinyt ratsastuskentälle asti. 

Ratsastin pitkin ohjin kotipihallamme kenttää kohti kun hevoseni pitkiltä ohjilta pukitti minut kahdella nopealla ja rajulla kierrepukilla alas selästään. Sitä ehtii ajatella paljon, niiden sekuntien aikana kun takaraivossa soi hälytyskello – nyt käy huonosti.

Ensimmäinen pukki kiersi vasemmalle.

Hevosen etujalat löysivät maata ja ehdin ajatella –selvisin.

Samalla sekunnilla kun hevosen takajalat löysivät maata, ehdin nähdä hevosen pään vasemman sivun ja valkeana mustaa karvaa vasten vilahtavan silmäkulman, joka kierähti nopeasti alas katseeni näkymättömiin hevoseni kyyristyessä  seuraavaan loikkaan. Sillä hetkellä tajusin, että hevonen pukittaisi minut alas selästään ja samalla seuraava loikka irrotti minut satulasta. Ilmalennon aikana ehdin tajuta putoavani ”hassussa  asennossa”.        

Maahan osuessani käteni jäi alleni ja kuului rasahdus. Ajattelin –solisluu. Päähän ei satu. Hienoa.

Ymmärsin hevosestani että nyt oli leikki ja ilo kaukana ja Olin varma, että hevonen potkaisisi lähtiessään. En pystynyt liikahtamaan, en senttiäkään, ja odotin viimeistä iskua. Päässäni toistui ajatus -Ei päähän, ei päähän. Sitä iskua ei onneksi koskaan tullut.

 

Haukoin ilmaa kuin kala kuivalla maalla, en voinut liikahtaa

koska kipu vartalossani oli sietämätön ja hengitys oli vaikeaa.  Mutta samalla olin tavattoman huojentunut ambulanssia odotellessani, ettei hevoseni potkaissut minua.  Jostain syystä minulla oli vahva tunne siitä, että oli vain onni että säästyin viimeiseltä iskulta. Ehkä hevonen potkaisi ja se vain meni ohi maatessani niin matalana ja aistin tilanteen vaikken nähnytkään mitään. En tiedä.

Onneksi viereisellä ratsastuskentällä oli muita ratsastajia ja sain apua nopeasti. Kuumana kesäpäivänä T-paidassa kotipihalla kouluhevoseni selässä, minulla ei ollut puhelinta mukana. Haukon henkeäni, kuulin lähestyvän ambulanssin äänen.

Seuraavat päivät olivat yhtä puuroa vahvojen kipulääkkeiden vuoksi.

Useita murtuneita kylkiluita, ilmarinta. Oikea käsi ei nouse ja sormia pistelee, nähtäväksi jää luiden parannuttua, kuinka pahasti lihakset ovat revähtäneet ja onko kättä nostavat lihakset ja hermoradat kunnossa.

Kipu tuntui sietämättömältä vaikka sain vahvoja kipulääkkeitä.  Hetkittäin kipu kramppasi kylkilihaksia niin, että hengitys salpautui ja ahdistuin paniikin rajamaille, pelkäsin, että ilma loppuu kokonaan.  Pahimpana kipujen täyttämänä yönä osastollani päivystänyt hoitaja ei osoittanut myötätuntoa minua kohtaan tai ottanut vakavasti ahdistustani vaikeutuvasta hengityksestä  ja kovasta kramppaavasta kivusta - se on tähänastisen elämäni kauhein kokemus.

Hän kysyi minulta onko minulla ollut aiemminkin taipumusta hyperventilointiin, käski hengitellä rauhassa ja lähti pois. En ymmärrä sairaanhoitoalasta mitään, olen ratsastuksenopettaja ja olin ensimmäistä kertaa eläessäni osastolla hoidettavana, minua sattui ja oli todella vaikea hengittää.  Minulle jäi hoitajan sanoista luulo, että hengitin normaalisti mittareiden mukaan, lyhyt kivulias hengitykseni johtui vain hyperventiloinnista, joten ylireagoin?  

Koska olen murtanut luita ennenkin ja synnyttänyt kaksi lastani ilman kipulääkkeitä, tiedän että kestän kipua suhteellisen hyvin, minua jäi kaivamaan yöhoitajan jättämä tunne ylireagoinnista kokemaani kipuun. Kotona olen lukenut mittauksista ja niiden tuloksista lisätietoa sekä kuinka kipeä on yhden kylkiluun murtuma suhteessa useisiin murtuneihin kylkiluihin ja keuhkokuvassa näkyvä ilmarintakaan ei ole ihan kivuton..  syy hyperventilointiin ei enää ollut ihan niin mustavalkoinen kun hoitaja antoi minun ymmärtää.

Huoneessani oli toinen potilas, joka pystyi liikkumaan ja piti minua yöllä kädestä kiinni haukkoessani henkeä  ja oli vieressäni  aina lääkärin tuloon asti. Lähetän hänelle suurimmat kiitokseni tuesta hätäni keskellä.  Lääkäri otti kipuni vakavasti ja puudutti ripeästi murtuneet useat kylkiluut piikeillä suoraan luiden hermopäihin ja hengitys helpottui moneksi tunniksi ja sain pelästyneen mieleni tasapainoon.  Kyllä kipua kestää jotenkin, se sattuu mutta kun kipu salpaa hengityksen ja vajaalla keuhkolla muutenkin haukkovana tulee tunne että ilmatila lihaskramppien vuoksi pienenee, pienenee ja pienenee, on leikki kaukana.

Onnettomuuden jälkeiset päivät olivat niin rankkoja selvitä, että tiedän

että mikään ei ole enää koskaan niin kuin ennen.

Se kuinka tulen selviämään minut täysin yllättäneen pukkisarjan aiheuttamasta traumasta suhteessa minulle tähän asti tärkeään hevoseeni, jää nähtäväksi. Kuinka arvaamaton onnettomuus vaikuttaa suhtautumiseeni hevosiin ylipäänsä, jää nähtäväksi sekin.

Olen jossain määrin luullut ymmärtäväni hevosia paremmin kuin moni muu, nyt olen epävarma kaikesta.

Valmentajani Eversi Carde sanoi minulle valmennuksessa alkukesällä ”Olet oikealla tiellä, pidä se vaikka sinulle neuvottaisi mitä. Älä kuuntele muita kuin itseäsi. Olet hyvä ratsastaja”  Carden sanat loivat minuun itsevarmuuden kouluratsastajana ja olen kokenut löytäneeni systeemin joka toimii. Hevosystävällisen, kevyen, väkivallattoman lähestymisen hevoseen.  Kunnioitus, yhteistyö, hevosen arvostaminen.

Tällä hetkellä olen ymmälläni.

Systemaattisesti ratsastamani hyvin kohdeltu hevoseni , jota en ole koskaan väkivalloin ratsastanut tai käsitellyt, liiskasi minut maahan kuin pahaisen kärpäsen.

fierce-grace-.jpg

Aina on olemassa syy, vai onko?

Jos hevoseni olisi jotain pelästynyt, se olisi paennut paikalta.

Jälkeenpäin ainoa asia joka ymmärtämykseni mukaan saattoi johtaa onnettomuuteen, oli että siirsin oikean jalkani taaksepäin satulassa sekuntia ennen ensimmäistä pukkia. Siirsin oikean jalkani. Sekö provosoi hevoseni heittämään minut selästään?

Hevoseni ei paennut paikalta pukitellen, vaan karistettuaan minut kyydistä kahdella jumboloikalla jäi noin kuuden metrin päähän syömään ruohoa. Ei ampiaista, käärmettä, ei mitään. Yksi ratsastajista kentällä näki koko tapahtumaketjun. Ei ennakkovaroitusta, ei merkkiäkään hätääntymisestä jälkeenpäin. Hevonen oli rauhallinen, söi ruohoa ja antoi heti kiinni. Hevoseni reaktio oli kuitenkin sen perusluonteelle tyypillinen –raju ja nopea.  

Se on hevonen, enkä ole sille katkera tai vihainen.

Paraskaan tasapaino, kokemus ja lihaskunto ei ollut riittävä hevosen reaktion edessä.  Minulla oli onnea, ettei rasahtanut niska, selkäranka tai pää. Puhkaistu keuhko ja kylkiluut paranevat levolla ja lääkkeillä, oikea käsikin tulee vielä toimintakykyiseksi, ei ehkä ennalleen, mutta toimivaksi.  

Nyt on kulunut vasta toista viikkoa onnettomuudesta, pitkä toipumisaika on vielä edessä. Luiden paraneminen kestää oman aikansa, henkisten haavojen paraneminen omansa, varmasti hyvinkin pitkän ajan.

Päällimmäisenä tunteena on tällä hetkellä pettymys. Samaa luottamusta hevoseeni en saa koskaan takaisin.  

Kuinka tämä onnettomuus muuttaa minua ratsastuksenopettajana? Se jää nähtäväksi. Todennäköisesti olen entistäkin varovaisempi ja tarkempi hevosista, jotka kelpuutan opetuskäyttöön.

Hevosen kompastuminen tai muu tahaton onnettomuus ei jättäisi niin pahaa henkistä arpea. Voisin aina sanoa sen olleen vahinko. Tämä ei ollut.

Kuinka onnettomuus vaikuttaa minuun ratsastajana? Sekin jää nähtäväksi. Olen satuttanut itseni ennenkin. Hevoseni hyppäsi liian aikaisin eikä selvinnyt okserin yli, kerran puomi takertui etujalkojen väliin, hevonen pyörähti maastoesteellä ja pelästynyt hevonen on potkaissut reisiluuhun murtuman jne. On mennyt solisluu, tullut aivotärähdys ja jalan luita murtunut. Ne ovat olleet vahinkoja, jotka ovat olleet helpommat ymmärtää ja käsitellä.

Jos satutat itsesi pahasti kenttäkilpailuissa, siirryt esteratsastajaksi. Jos satutat pahasti esteillä, siirryt kouluratsastajaksi. Minä kävelin alkukäyntiä säikkymättömällä ja omalla kouluhevosellani pitkin ohjin.  Vaihdan poniagilityyn?

Kyynelsilmin katson kuvaa seinällä kahdesta viime vuonna menettämästäni hienosta hevosesta joista kumpikaan ei vuosien yhteisen taipaleen aikana yrittänyt pudottaa minua selästään. Se ei tullut niille mieleenkään, koskaan.  Nyt minun on pärjättävä ilman niitä ja uskottava, että joskus vielä löydän ratsastukseeni sen entisen ilon ja mielestäni poistuu onnettomuuden pelko ja jännitys.

 Hevoset ovat tärkeä osa elämääni.

Ja siksi tällä hetkellä sydämessäni kalvava pettymys, epävarmuuden ja pelon tunne on yhtä kauhea kokemus kuin sairaalassa kokemani fyysinen kipu ja hengenahdistus.

Tuntuu ettei saa henkeä. Minähän hengitän hevosteni kautta.  

Hengitin.


30.7.2014

In Memoriam  Sirena xx 1995 - 2014
Jalo ja ylväs Sirena- Hevosten kuningatar. Arvokkuus, kunnioitus ja pyyteettömyys liittyvät nimeesi kuin aallot mereen. Sirena jonka tunnen, ei lepää rauhassa, vaan laukkaa tuuleksi taivaalle, ilmaksi jota hengitän.
10451007_10152344931329037_1829042071756590191_n.jpg
 
 
  
 
Sirena jouduttiin lopettamaan heinäkuussa 2014 jo lopputalvella alkaneen sairaskierteen vuoksi. Etupolven vamma aiheutti pitkäkestoisen tulehduksen, jonka seurauksena Sirena kärsi kaviokuumeesta.

Ratsastuskouluhevosemme Remu eli Rembrandt on poissa
rebrandt.jpg
 
Lähdit luotamme aamun sarastaessa.Pääsit paikkaan parempaan, tähdeksi taivaalle,muistoksi sydämiimme. Parempaa hevosta en olisi voinut saada ja kirvelevin kyynelin päästän sinusta irti. Vihreillä niityillä laukkaa ratsastuskoulun pidetty, niin rakas Rembrandt. R.I.P 5.6.2014

Rembrandt lopetettiin nopean ja äkillisen sairauden murtamana Helsingin yliopistollisessa eläinsairaalassa keskiviikon ja torstain välisenä yönä.
Remun kuolinsyy varmistetaan vielä patologisessa tutkimuksessa. Nopeasti kehittynyt vatsan toiminnan lamaannuttava hermostosairaus viittaa myrkytykseen, jonka alkuperä on todennäköisin syin harvinainen grass sickness, eli laiduntauti, jossa hevosen vatsassa laidunruohon mukana tulevassa maa-aineksessa oleva yleinen maabakteeriClostridium botulinum C monistuu selittämättömästä syystä hevosen vatsalaukussa ja myrkyttää hevosen. Botulinum C myrkkyä vastaan ei ole kehitetty rokotetta, koska sitä ei tavata ihmisillä. Normaalisti hevonen neutralisoi bakteerin vatsalaukussaan eikä hevonen sairastu.
Grass sickness on hyvin harvinainen sairaus mutta ikävä kyllä tappava. Se ei tartu hevosesta toiseen, vaan hevosen on laidunnettava maaperällä, jossa on aikaisempia myrkytystapauksia. Valitettavasti tilamme on toinen niistä ainoista hevostiloista Suomessa, jossa Grass sicknessiä on todistettavasti esiintynyt.

Vuosi 2014 on vaihtunut pitkien sateiden jälkeen pirteässä pakkassäässä!

Talliimme on saatu uusia hevosia, uusimpana tulokkaana Rembrandt eli Remu, 9-vuotias Eestiläinen ruuna.

rembrandt.jpg

Remu vaikuttaa oikein mukavalta, sopivasti energiseltä ja kiltiltä hevoselta ja on nyt tehnyt ensimmäistä viikkoaan ratsastuskouluhevosena tallissamme. Tähän asti oppilaiden kommentit ovat olleet positiivisia

026.jpg

-toivotaan että näin myös jatkuu :) Remu on isohko mutta pehmeäliikkeinen hevonen, joka on varsin mukavasti koulutettu. Sillä on kilpailtu niin este, koulu kuin matkaratsastuksessakin.

Talliimme on myös muuttanut oppilaiden suosiosta nauttiva Kamu, vauhdikas Eestinponiruuna Rolex sekä nuori ja vielä koulutuksessa oleva poniruuna Reeder, eli Reetu.

Kuvissa oikealla KAMU

alla ROLEX

alla oikealla REETU

rolex.jpg

 

reeder.jpg


Viime vuosi oli meille myös hevosten osalta raskas. Menetin kolme hevosta sairauksien vuoksi.

Molemmat ykköshevoseni - Florini ja Arax II jouduttiin lopettamaan, kuin myös nuori Edison hankositeen pahan repeämän vuoksi.

Tässä vaiheessa on liian aikaista kirjoittaa pojista yhtään mitään. Ehkä jonain päivänä minulla on voimia jakaa tapahtumat muidenkin kanssa.

En voi kuin nöyrästi kiittää hienoja hevosiani kaikesta mitä sain niiden kanssa kokea.

R.I.P
Florini

esma_ja_florini.jpg

R.I.P ARAX II
21.6.2010_089.jpg
R.I.P
EDISON
048.jpg

 


Kommentit

11.8.2014 18:38  ira

Esma, tuo ilmarinta on oikeasti aika kauhea- minulla on nuorena ollut sellainen sponttaanisti ja jouduin päivittäin rtg kun en suostunut jäämään sairaalaan...henki kulkee mutta voi kun sattuu!
hyvä kirjoitus, sulle saattaa jäädä joksikin aikaa pientä epävarmuutta tuon tapahtuman takia, mutta ohi se menee ajan kanssa. itse en enää hyppää vimekesäisen putoamisen jälkeen, ja viimeinen jälkitarkastuskin oli vasta pari päivää sitten! hevoset ovat eläimiä, aina!

11.8.2014 18:50  Jilliina

Ekana tuli mieleen, että hevonen on kipeä jostain, tai sillä on aivokasvain.

11.8.2014 21:23  Emilia

Minullekin tuli mieleen josko hevonen olisi kipeä jostain.

Tipuin itse alkuvuodesta hevosen selästä ja oiken käden olkavarsi meni poikki sekä käden hermo venyi. Nyt käteni pikku hiljaa toimii normaaliin tapaan.

Itse sain paljon apua kirjasta nimeltä The Secret - Salaisuus. Kirjoittanut Rhonda Byrne. Toivon sinulle pikaista paranemistal

12.8.2014 0:38  Rogge

Tsemppiä !
Mix se näyttely peruuntui muuten ?

12.8.2014 8:59  P

Aika on se mikä parantaa. Asiat ei unohdu, mutta tulee tottakai varovaisemmaksi. Voimia sinulle kuntoutukseen. Kirjoituksesi on mielenkiintoinen. Olen itse hoitotyössä ja toivon etten koskaan väheksy potilaan kipua. Toisaalta olen itse kärsinyt pelosta putoamisen suhteen. Vei todella pitkään luottaa taas etenkin itseensä. Ja töitä sen kanssa joutuu tekemään vieläkin tietyissä tilanteissa.

12.8.2014 15:00  Kirsi

Ihana ja rehellinen kirjoitus hevosihmiseltä jota arvostan suuresti.
Olen sanaton, ja surullinen puolestasi.
Pikaista paranemista.

13.8.2014 23:24  Tiina

Voimia paranemiseen. Toivon kaikkea hyvää sinulle ja uskon että rakkaus hevosiin palaa, luottamuksella menee pitkä aika, jos koskaan.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini