Sydänmatkalla

Vuosi 2014 Tallintuoksua

Share |

Maanantai 22.9.2014 - Esma


22.8.2014

Hevonen on ihmisen peili.

Viime päivät sairasvuoteellani olen lukenut,  miettinyt ja pähkäillyt, oppinut uutta. Samat lauseet, jotka olen lukenut ennenkin, pureutuvat uudella tavalla mieleeni.  Koska tämä lause kuitenkin pääsi iholle asti niin vahvasti että ärsyynnyin, pysähdyin sen kohdalle.

Jos hevonen on ihmisen peili, miksi tuttu hevoseni heitti minut selästään, liiskasi maahan kuin pahaisen, ärsyttävän kärpäsen?  Minähän olin halunnut sille, meille, vain hyvää ja yhteisen tulevaisuuden. Vai olinko sittenkään?

Kuinka alaston olenkaan kysymyksieni edessä.

On myös tärkeää etten ajattele lausetta liian yksinkertaisesti, ei hevonen toimi suorana jatkeena ihmisen ajatuksille. Hevoseni raju ja väkivaltainen reaktio ei ollut minun patoutunut agressioni. Peilikuva joka liiskasi minut maahan oli mielikuvitukseni vääristämä.

Ja miksi minä siis petyin hevoseeni, minun peiliini?

Asioita vähän mietittyäni, joudun toteamaan että saman virheen kuin tein hevoseni kanssa, olen tehnyt myös monissa ihmissuhteissa.

 Lopputulos on aina sama – pettymys.

Petyn siis itseeni. Fine.

  Tämähän menee kauhean vaikeaksi, ajattelen ja lakkaan ajattelemasta.

Kunnes toisena päivänä, toisessa hetkessä kysymykset valtaavat taas mieleni ja minun on pakko raottaa ovea itsetutkiskelulle.

On se kavioliitto tai avioliitto, pohjan on oltava kunnossa. Luottamus, yhteistyö eli jonkin asteinen symbioosi, meitä molempia riittävästi palvelevana.

Mielikuvat tuhoavat enemmän kuin pahinkaan riita. Mielikuva on minun yksipuolinen näkemykseni vastapuolesta ja tilanteesta.

 Ihastumisen hetkellä on vaikea olla objektiivinen. Ruusuisin kuvitelmin ja vaaleanpunaisin silmälasein saatan rakentaa mielikuvan joka miellyttää minua omien tarpeideni edessä ja jolla saattaa olla aika vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Ja kun sitten tämmöinen tunteellinen, itsepäinen henkilö joutuu vastakkain todellisuuden kanssa, kun se oikein rävähtää silmille, tilanne saattaa olla jo aika pahasti riistäytynyt käsistä ja lopputulos raju.

Minut se vei tällä kertaa sairaalaan.

Olen ollut onnekas, sillä minulla on ollut vuosien varrella muutamia hevosia, joiden kanssa olen löytänyt molempia palvelevan symbioosin, tilan, jossa hevonen haluaa vapaasta tahdostaan olla minun kanssani mieluummin kuin ilman minua.  Olen myös tavannut lukuisia hevosia, joiden mielestä minua on siedettävä, vaikka vapaasta tahdostaan ne olisivat mieluummin ilman. Jotkut sietävät minua paremmin, toiset huonommin.

Koska ihailin hevostani, olin päättänyt, että tämäkin hevonen piti minusta. Typerillä mielistelyillä, turhilla namipaloilla ja kiitoksilla vahvistin omaa mielikuvaani, hevoseni ei niistä vähääkään välittänyt.  Se vain sieti minua. Halusin että mielikuvani, uusi  tarinani olisi tosi, niin paljon, etten kokeneena hevosihmisenä huomannut varoittavia merkkejä, uhkauksia, joita hevoseni toden totta, oli tehnyt jo kauan.

Kuinka usein käykään ihmisten välisissä suhteissa juuri näin. Jos riisuisimme odotukset ja mielikuvat partnerimme harteilta, olisiko hän edelleen elämäni rakkaus tai paras ystävä?  Kuinka paljon jätämme näkemättä ja puemme toivomme mielikuvien varaan?

Romanttista, kyllä. Paljon tunteita, hymyilemme, nauramme, olemme lapsellisen onnellisia, kunnes putoamme. Jos se on sen hinta, kumman valitsen?

 Suojaudun kyynisenä enkä päästä enää mitään tai ketään iholle ja totean ettei se kuitenkaan toimisi, pettyisin kuitenkin, taas kerran.  Vai tartun tunteeseen, ruokin sitä ja annan mennä ja olen hetken lapsellisen onnellinen? Kunnes putoan.  Toivottavasti en tee kumpaakaan.

Tunteellisuus on rikkaus. Uskallus tuntea ja tarttua hetkeen on hyve jota kaikilla ei ole riittävästi.

Toivon että olen oppinut läksyni ja tästä edes osaan paremmin erottaa todellisuuden mielikuvista.

Saattaa näiden pohdiskelujen valossa olla, että moni ero ja pidempiaikainen suhde jäisi toteutumatta jos avaisimme silmämme jo vähän aikaisemmin ja riisuisimme odotukset ja vaatimukset, lopettaisimme mielikuviemme rakentamisen.

 Vika ei ole siis vastapuolessa, vaan mielikuvissa, joilla suhdetta rasitamme, ja joiden varaan pahimmillaan suhteemme rakennamme. On sitten kyse avioliitosta tai kavioliitosta.

 

15.8.2014

Tänään menen talliin.

Rasvaan satulat, puhdistan suitset ja laitan kaikki tarvittavat varusteet ja rehut kassiin. Tai siis valvon että ne rasvataan ja laitetaan kassiin.  Tänään tulee kotiin kaksi uutta ratsastuskouluhevosta kesällä sairauksien vuoksi lopetettujen Sirenan ja Remun tilalle ja 3 omaa hevostani lähtee pois.

Omasta mielestäni olisin täysi hölmö,

jos esittäisin pärjääväni vaativien kilparatsujeni kanssa heti tämän jälkeen. Ne ovat isoja, notkeita ja vahvoja ja pomppivat jo pelkästä elämänilosta mennen tullen.

Hetkellinen epävarmuuteni ei saa pilata hevosten tulevaisuutta ja hyvin alkanutta yhteistyötä, joten lähetän hevoseni luottamalleni ratsuttajalle jatkamaan työntekoa kunnes olen valmis jatkamaan niiden kanssa.

Hevonen on valtavan tunneherkkä eläin ja hevoseni lukevat minua kuin selkokielellä luettua kirjaa. En mitenkään pystyisi huijaamaan niitä ja esittämään että olen sama ratsastaja kuin viime kerralla.  

Tämä on minun päätökseni, joku toinen ehkä tekisi toisin.

Samalla saan etäisyyttä hevosiini ja tarvitsemaani harkinta-aikaa, olemme vähän niin kuin asumuserossa :).

Kuntouduttuani lähden sitten perheeni kanssa loma ja”terapiamatkalle” Pärnuun.  Siihen kuuluu kylpylälomaa, ystävien tapaamista ja käyn ratsastamassa hevosiani Seljametsa Tallissa.

Mutta siihen on vielä aikaa ja nyt  varmana päätöksestäni, mutta haikein mielin pakkaan suitset, este- ja koulusatulat siististi kassiin. Onneksi minulla on hyvä, luotettava ystävä joka ottaa hetkeksi hevosistani vastuun.

1380577_10151727724314037_1136924583_n.jpg

Dalco matkaa Eestiin Marekin luo. Mukaan lähtee myös Foni ja Medina.

Alla videolinkit ratsastuskoulullemme hankittuihin uusiin tuntiratsuihin, joiden hankinnan on mahdollistaneet vanhempani sekä hevoset meille etsinyt ja valinnut Marek Lootus Seljametsa Tallista. Suuri kiitos siitä heille.

Grosetto:

https://www.youtube.com/watch?v=7gXD_763t6Y

https://www.youtube.com/watch?v=O1mN0dZ44f4

https://www.youtube.com/watch?v=o2AfIY87Xq0&list=UUNMYNe7tyndeOd4W5IgEoCQ

Poni:

https://www.youtube.com/watch?v=_Cj-bQ5tseg&list=UUNMYNe7tyndeOd4W5IgEoCQ&index=1

http://www.youtube.com/watch?v=0toWEGF96X4&feature=youtu.be

 

11.8.2014

Hevonen.  Suuri ja arvaamaton.  

Silti me ratsastamme ja annamme elämämme niiden käsiin.245_blasted_broncs_web.jpg

Olen ratsastusalan ammattilainen ja tunnen hevoset ja ymmärrän niiden käyttäytymistä.

Luulin.

Olen aina rakastanut hevosia ja ratsastanut koko ikäni. Pikkutyttönä verhoilin seinäni Monday Morningin ja Matadorin kuvilla kun ystäväni ripustivat seinälle artistien kuvia. Olen 38-vuotias talliyrittäjä, ratsastuksenopettaja, kilpailen, opetan ja koulutan työkseni hevosia ja opetan oppilaita ratsastamaan. Tällä hetkellä vastaan, tai siis vastasin viiden hevosen ratsastuksesta : 3- vuotiaan ja  5-vuotiaan perusratsastuksesta, 6-vuotiaan ja  7-vuotiaan esteratsun valmennuksesta sekä 11-vuotiaan kouluhevoseni valmennuksesta.

Käytän turvakypärää aina

istuessani hevosen selässä.  En muutenkaan ota turhia riskejä ja kieltäydyn ratsastamasta kerta korvauksesta hevosia, joilla saattaa olla opittua ongelmakäyttäytymistä. Teen päivittäin töitä hevosten parissa. Tiedän ja tunnistan alan vaarat ja onnettomuus voi sattua minulle ilman riskinottoakin.

Turvaliivi on päällä

ratsastaessani nuoria sisään ratsastettavia hevosia tai ratsastaessani tilanteissa, joissa uskon hevoseni olevan epävarma.  En hyppää estettäkään kentän aitojen ulkopuolella ilman turvaliiviä.

Mikään hälytyskello ei varoittanut minua

ennen onnettomuutta. Hevonen oli minulle tuttu. Olen toiminut sen omistajana ja ratsuttajana liki kolme vuotta. Se on laumassa vahva johtajatamma, tulinenkin toisinaan. En ole koskaan pelännyt hevostani tai meinannut pudota sen selästä.  Sillä on taipumus pukitella intoutuessa, esim. reippaassa laukassa tai vapaapäivien jälkeen. Olen aina naureskellut ja jättänyt reagoimatta ilotteluun, minulla on hyvä tasapaino enkä putoa niistä - Ilopukkeja vailla tarkoitusta.

 Kouluratsastuksessa hevonen on lahjakas ja olen kouluttanut sitä tasaisen nousujohteisesti hyvien ammattilaisten avustuksella, hevoseni on saanut myönteistä palautetta.

Pidän hevosestani ja olen ihaillut sen ylvästä olemusta heti ensisilmäyksestä alkaen.

En käytä voimakeinoja ratsastaessani ja kannatan ehdottomasti pehmeitä koulutusmetodeja. Namipaloilla kiitän hyvistä suorituksista ja niitä putoilikin housun taskusta sairaalan lattialle hoitajien riisuessa vaatteeni runnellun vartaloni päältä. En ole koskaan käyttänyt sillä apuohjia, kangilla ratsastan vain kisoissa ja kisatreeneissä tai maastossa, jos epäilen tammani kuumentuvan kotiin päin tultaessa vahvaksi ”ryöstäjäksi” esim. vapaapäivien johdosta.

Ainoa hevosessani ihmetyttänyt asia on ollut sen välinpitämätön suhtautuminen ihmisiin. Tammani ei ota minuun kontaktia käsittelyssä niin kuin toivoisin. Se ei osoita kiintymystä minuun toisin kuin jotkut muut hevosistani.  Se ei tule luokseni pyöröaitauksessa, toisin kuin kaikki muut hevoseni. Se on kuitenkin todella helppo käsitellä ja kuljettaa, toimii kaikissa tilanteissa ja loistava kisapaikoilla, eikä osoita minkäänlaista pelkoa ihmisiä kohtaan.  Koska hevonen on saanut alkukoulutuksen ulkomailla kovaotteisessa hevosmaassa, olen järkeistänyt hevoseni pidättyväisen käytöksen johtuvan vahvasta ja Suomessa käyttämistämme koulutusmetodeistamme poikkeavasta alkukoulutuksesta.

Sinä päivänä

minulla ei ollut raippaa eikä kannuksia. Hevosellani oli suussa pehmeä oliivikuolain, ulkona lämpöä + 27 astetta. Kaunis perjantai iltapäivä ja edellinen nuori hevoseni oli mennyt juuri ratsutuksen loistavasti. Olin hyvällä ja iloisella tuulella.  Myös ko. hevoseni liikkui edellisenä päivänä hienosti ja olin saanut kiittää hevosta.  Suunnitelmissani oli tälle päivälle kevyt irrottava liikutus.

En ikinä ehtinyt ratsastuskentälle asti. 

Ratsastin pitkin ohjin kotipihallamme kenttää kohti kun hevoseni pitkiltä ohjilta pukitti minut kahdella nopealla ja rajulla kierrepukilla alas selästään. Sitä ehtii ajatella paljon, niiden sekuntien aikana kun takaraivossa soi hälytyskello – nyt käy huonosti.

Ensimmäinen pukki kiersi vasemmalle.

Hevosen etujalat löysivät maata ja ehdin ajatella –selvisin.

Samalla sekunnilla kun hevosen takajalat löysivät maata, ehdin nähdä hevosen pään vasemman sivun ja valkeana mustaa karvaa vasten vilahtavan silmäkulman, joka kierähti nopeasti alas katseeni näkymättömiin hevoseni kyyristyessä  seuraavaan loikkaan. Sillä hetkellä tajusin, että hevonen pukittaisi minut alas selästään ja samalla seuraava loikka irrotti minut satulasta. Ilmalennon aikana ehdin tajuta putoavani ”hassussa  asennossa”.        

Maahan osuessani käteni jäi alleni ja kuului rasahdus. Ajattelin –solisluu. Päähän ei satu. Hienoa.

Ymmärsin hevosestani että nyt oli leikki ja ilo kaukana ja Olin varma, että hevonen potkaisisi lähtiessään. En pystynyt liikahtamaan, en senttiäkään, ja odotin viimeistä iskua. Päässäni toistui ajatus -Ei päähän, ei päähän. Sitä iskua ei onneksi koskaan tullut.

 

Haukoin ilmaa kuin kala kuivalla maalla, en voinut liikahtaa

koska kipu vartalossani oli sietämätön ja hengitys oli vaikeaa.  Mutta samalla olin tavattoman huojentunut ambulanssia odotellessani, ettei hevoseni potkaissut minua.  Jostain syystä minulla oli vahva tunne siitä, että oli vain onni että säästyin viimeiseltä iskulta. Ehkä tamma potkaisi ja se vain meni ohi maatessani niin matalana ja aistin tilanteen vaikken nähnytkään mitään. En tiedä.

Onneksi viereisellä ratsastuskentällä oli muita ratsastajia ja sain apua nopeasti. Kuumana kesäpäivänä T-paidassa kotipihalla kouluhevoseni selässä, minulla ei ollut puhelinta mukana. Haukon henkeäni, kuulin lähestyvän ambulanssin äänen.

Seuraavat päivät olivat yhtä puuroa vahvojen kipulääkkeiden vuoksi.

Useita murtuneita kylkiluita, ilmarinta. Oikea käsi ei nouse ja sormia pistelee, nähtäväksi jää luiden parannuttua, kuinka pahasti lihakset ovat revähtäneet ja onko kättä nostavat lihakset ja hermoradat kunnossa.

Kipu tuntui sietämättömältä vaikka sain vahvoja kipulääkkeitä.  Hetkittäin kipu kramppasi kylkilihaksia niin, että hengitys salpautui ja ahdistuin paniikin rajamaille, pelkäsin, että ilma loppuu kokonaan.  Pahimpana kipujen täyttämänä yönä osastollani päivystänyt hoitaja ei osoittanut myötätuntoa minua kohtaan tai ottanut vakavasti ahdistustani vaikeutuvasta hengityksestä  ja kovasta kramppaavasta kivusta - se on tähänastisen elämäni kauhein kokemus.

Hän kysyi minulta onko minulla ollut aiemminkin taipumusta hyperventilointiin, käski hengitellä rauhassa ja lähti pois. En ymmärrä sairaanhoitoalasta mitään, olen ratsastuksenopettaja ja olin ensimmäistä kertaa eläessäni osastolla hoidettavana, minua sattui ja oli todella vaikea hengittää.  Minulle jäi hoitajan sanoista luulo, että hengitin normaalisti mittareiden mukaan, lyhyt kivulias hengitykseni johtui vain hyperventiloinnista, joten ylireagoin?  

Koska olen murtanut luita ennenkin ja synnyttänyt kaksi lastani ilman kipulääkkeitä, tiedän että kestän kipua suhteellisen hyvin, minua jäi kaivamaan yöhoitajan jättämä tunne ylireagoinnista kokemaani kipuun. Kotona olen lukenut mittauksista ja niiden tuloksista lisätietoa sekä kuinka kipeä on yhden kylkiluun murtuma suhteessa useisiin murtuneihin kylkiluihin ja keuhkokuvassa näkyvä ilmarintakaan ei ole ihan kivuton..  syy hyperventilointiin ei enää ollut ihan niin mustavalkoinen kun hoitaja antoi minun ymmärtää.

Huoneessani oli toinen potilas, joka pystyi liikkumaan ja piti minua yöllä kädestä kiinni haukkoessani henkeä  ja oli vieressäni  aina lääkärin tuloon asti. Lähetän hänelle suurimmat kiitokseni tuesta hätäni keskellä.  Lääkäri otti kipuni vakavasti ja puudutti ripeästi murtuneet useat kylkiluut piikeillä suoraan luiden hermopäihin ja hengitys helpottui moneksi tunniksi ja sain pelästyneen mieleni tasapainoon.  Kyllä kipua kestää jotenkin, se sattuu mutta kun kipu salpaa hengityksen ja vajaalla keuhkolla muutenkin haukkovana tulee tunne että ilmatila lihaskramppien vuoksi pienenee, pienenee ja pienenee, on leikki kaukana.

Onnettomuuden jälkeiset päivät olivat niin rankkoja selvitä, että tiedän

että mikään ei ole enää koskaan niin kuin ennen.

Se kuinka tulen selviämään minut täysin yllättäneen pukkisarjan aiheuttamasta traumasta suhteessa minulle tähän asti tärkeään hevoseeni, jää nähtäväksi. Kuinka arvaamaton onnettomuus vaikuttaa suhtautumiseeni hevosiin ylipäänsä, jää nähtäväksi sekin.

Olen jossain määrin luullut ymmärtäväni hevosia paremmin kuin moni muu, nyt olen epävarma kaikesta.

Valmentajani Eversi Carde sanoi minulle valmennuksessa alkukesällä ”Olet oikealla tiellä, pidä se vaikka sinulle neuvottaisi mitä. Älä kuuntele muita kuin itseäsi. Olet hyvä ratsastaja”  Carden sanat loivat minuun itsevarmuuden kouluratsastajana ja olen kokenut löytäneeni systeemin joka toimii. Hevosystävällisen, kevyen, väkivallattoman lähestymisen hevoseen.  Kunnioitus, yhteistyö, hevosen arvostaminen.

Tällä hetkellä olen ymmälläni.

Systemaattisesti ratsastamani hyvin kohdeltu hevoseni , jota en ole koskaan väkivalloin ratsastanut tai käsitellyt, liiskasi minut maahan kuin pahaisen kärpäsen.

fierce-grace-.jpg

Aina on olemassa syy, vai onko?

Jos hevoseni olisi jotain pelästynyt, se olisi paennut paikalta.

Jälkeenpäin ainoa asia joka ymmärtämykseni mukaan saattoi johtaa onnettomuuteen, oli että siirsin oikean jalkani taaksepäin satulassa sekuntia ennen ensimmäistä pukkia. Siirsin oikean jalkani. Sekö provosoi hevoseni heittämään minut selästään?

Hevoseni ei paennut paikalta pukitellen, vaan karistettuaan minut kyydistä kahdella jumboloikalla jäi noin kuuden metrin päähän syömään ruohoa. Ei ampiaista, käärmettä, ei mitään. Yksi ratsastajista kentällä näki koko tapahtumaketjun. Ei ennakkovaroitusta, ei merkkiäkään hätääntymisestä jälkeenpäin. Hevonen oli rauhallinen, söi ruohoa ja antoi heti kiinni. Hevoseni reaktio oli kuitenkin sen perusluonteelle tyypillinen –raju ja nopea.  

Se on hevonen, enkä ole sille katkera tai vihainen.

Paraskaan tasapaino, kokemus ja lihaskunto ei ollut riittävä hevosen reaktion edessä.  Minulla oli onnea, ettei rasahtanut niska, selkäranka tai pää. Puhkaistu keuhko ja kylkiluut paranevat levolla ja lääkkeillä, oikea käsikin tulee vielä toimintakykyiseksi, ei ehkä ennalleen, mutta toimivaksi.  

Nyt on kulunut vasta toista viikkoa onnettomuudesta, pitkä toipumisaika on vielä edessä. Luiden paraneminen kestää oman aikansa, henkisten haavojen paraneminen omansa, varmasti hyvinkin pitkän ajan.

Päällimmäisenä tunteena on tällä hetkellä pettymys. Samaa luottamusta hevoseeni en saa koskaan takaisin.  

Kuinka tämä onnettomuus muuttaa minua ratsastuksenopettajana? Se jää nähtäväksi. Todennäköisesti olen entistäkin varovaisempi ja tarkempi hevosista, jotka kelpuutan opetuskäyttöön.

Hevosen kompastuminen tai muu tahaton onnettomuus ei jättäisi niin pahaa henkistä arpea. Voisin aina sanoa sen olleen vahinko. Tämä ei ollut.

Kuinka onnettomuus vaikuttaa minuun ratsastajana? Sekin jää nähtäväksi. Olen satuttanut itseni ennenkin. Hevoseni hyppäsi liian aikaisin eikä selvinnyt okserin yli, kerran puomi takertui etujalkojen väliin, hevonen pyörähti maastoesteellä ja pelästynyt hevonen on potkaissut reisiluuhun murtuman jne. On mennyt solisluu, tullut aivotärähdys ja jalan luita murtunut. Ne ovat olleet vahinkoja, jotka ovat olleet helpommat ymmärtää ja käsitellä.

Jos satutat itsesi pahasti kenttäkilpailuissa, siirryt esteratsastajaksi. Jos satutat pahasti esteillä, siirryt kouluratsastajaksi. Minä kävelin alkukäyntiä säikkymättömällä ja omalla kouluhevosellani pitkin ohjin.  Vaihdan poniagilityyn?

Kyynelsilmin katson kuvaa seinällä kahdesta viime vuonna menettämästäni hienosta hevosesta

 joista kumpikaan ei vuosien yhteisen taipaleen aikana yrittänyt pudottaa minua selästään. Se ei tullut niille mieleenkään, koskaan.  Nyt minun on pärjättävä ilman niitä ja uskottava, että joskus vielä löydän ratsastukseeni sen entisen ilon ja mielestäni poistuu onnettomuuden pelko ja jännitys.

 Hevoset ovat tärkeä osa elämääni.

Ja siksi tällä hetkellä sydämessäni kalvava pettymys, epävarmuuden ja pelon tunne on yhtä kauhea kokemus kuin sairaalassa kokemani fyysinen kipu ja hengenahdistus.

Tuntuu ettei saa henkeä. Minähän hengitän hevosteni kautta.  

Hengitin.


30.7.2014

In Memoriam  Sirena xx 1995 - 2014
Jalo ja ylväs Sirena- Hevosten kuningatar. Arvokkuus, kunnioitus ja pyyteettömyys liittyvät nimeesi kuin aallot mereen. Sirena jonka tunnen, ei lepää rauhassa, vaan laukkaa tuuleksi taivaalle, ilmaksi jota hengitän.
10451007_10152344931329037_1829042071756590191_n.jpg
 
 
  
 
Sirena jouduttiin lopettamaan heinäkuussa 2014 jo lopputalvella alkaneen sairaskierteen vuoksi. Etupolven vamma aiheutti pitkäkestoisen tulehduksen, jonka seurauksena Sirena kärsi kaviokuumeesta.

Ratsastuskouluhevosemme Remu eli Rembrandt on poissa
rebrandt.jpg
 
Lähdit luotamme aamun sarastaessa.Pääsit paikkaan parempaan, tähdeksi taivaalle,muistoksi sydämiimme. Parempaa hevosta en olisi voinut saada ja kirvelevin kyynelin päästän sinusta irti. Vihreillä niityillä laukkaa ratsastuskoulun pidetty, niin rakas Rembrandt. R.I.P 5.6.2014

Rembrandt lopetettiin nopean ja äkillisen sairauden murtamana Helsingin yliopistollisessa eläinsairaalassa keskiviikon ja torstain välisenä yönä.
Remun kuolinsyy varmistetaan vielä patologisessa tutkimuksessa. Nopeasti kehittynyt vatsan toiminnan lamaannuttava hermostosairaus viittaa myrkytykseen, jonka alkuperä on todennäköisin syin harvinainen grass sickness, eli laiduntauti, jossa hevosen vatsassa laidunruohon mukana tulevassa maa-aineksessa oleva yleinen maabakteeri Clostridium botulinum C monistuu selittämättömästä syystä hevosen vatsalaukussa ja myrkyttää hevosen. Botulinum C myrkkyä vastaan ei ole kehitetty rokotetta, koska sitä ei tavata ihmisillä. Normaalisti hevonen neutralisoi bakteerin vatsalaukussaan eikä hevonen sairastu.
Grass sickness on hyvin harvinainen sairaus mutta ikävä kyllä tappava. Se ei tartu hevosesta toiseen, vaan hevosen on laidunnettava maaperällä, jossa on aikaisempia myrkytystapauksia. Valitettavasti tilamme on toinen niistä ainoista hevostiloista Suomessa, jossa Grass sicknessiä on todistettavasti esiintynyt.

Vuosi 2014 on vaihtunut pitkien sateiden jälkeen pirteässä pakkassäässä!

Talliimme on saatu uusia hevosia, uusimpana tulokkaana Rembrandt eli Remu, 9-vuotias Eestiläinen ruuna.

rembrandt.jpg

Remu vaikuttaa oikein mukavalta, sopivasti energiseltä ja kiltiltä hevoselta ja on nyt tehnyt ensimmäistä viikkoaan ratsastuskouluhevosena tallissamme. Tähän asti oppilaiden kommentit ovat olleet positiivisia

026.jpg

-toivotaan että näin myös jatkuu :) Remu on isohko mutta pehmeäliikkeinen hevonen, joka on varsin mukavasti koulutettu. Sillä on kilpailtu niin este, koulu kuin matkaratsastuksessakin.

Talliimme on myös muuttanut oppilaiden suosiosta nauttiva Kamu, vauhdikas Eestinponiruuna Rolex sekä nuori ja vielä koulutuksessa oleva poniruuna Reeder, eli Reetu.

Kuvissa oikealla KAMU

alla ROLEX

alla oikealla REETU

rolex.jpg

 

reeder.jpg


Viime vuosi oli meille myös hevosten osalta raskas. Menetin kolme hevosta sairauksien vuoksi.

Molemmat ykköshevoseni - Florini ja Arax II jouduttiin lopettamaan, kuin myös nuori Edison hankositeen pahan repeämän vuoksi.

Tässä vaiheessa on liian aikaista kirjoittaa pojista yhtään mitään. Ehkä jonain päivänä minulla on voimia jakaa tapahtumat muidenkin kanssa.

En voi kuin nöyrästi kiittää hienoja hevosiani kaikesta mitä sain niiden kanssa kokea.

R.I.P
Florini

esma_ja_florini.jpg

R.I.P ARAX II
21.6.2010_089.jpg
R.I.P
EDISON
048.jpg


Kommentit

11.8.2014 18:38  ira

Esma, tuo ilmarinta on oikeasti aika kauhea- minulla on nuorena ollut sellainen sponttaanisti ja jouduin päivittäin rtg kun en suostunut jäämään sairaalaan...henki kulkee mutta voi kun sattuu!
hyvä kirjoitus, sulle saattaa jäädä joksikin aikaa pientä epävarmuutta tuon tapahtuman takia, mutta ohi se menee ajan kanssa. itse en enää hyppää vimekesäisen putoamisen jälkeen, ja viimeinen jälkitarkastuskin oli vasta pari päivää sitten! hevoset ovat eläimiä, aina!

11.8.2014 18:50  Jilliina

Ekana tuli mieleen, että hevonen on kipeä jostain, tai sillä on aivokasvain.

11.8.2014 21:23  Emilia

Minullekin tuli mieleen josko hevonen olisi kipeä jostain.

Tipuin itse alkuvuodesta hevosen selästä ja oiken käden olkavarsi meni poikki sekä käden hermo venyi. Nyt käteni pikku hiljaa toimii normaaliin tapaan.

Itse sain paljon apua kirjasta nimeltä The Secret - Salaisuus. Kirjoittanut Rhonda Byrne. Toivon sinulle pikaista paranemistal

12.8.2014 0:38  Rogge

Tsemppiä !
Mix se näyttely peruuntui muuten ?

12.8.2014 8:59  P

Aika on se mikä parantaa. Asiat ei unohdu, mutta tulee tottakai varovaisemmaksi. Voimia sinulle kuntoutukseen. Kirjoituksesi on mielenkiintoinen. Olen itse hoitotyössä ja toivon etten koskaan väheksy potilaan kipua. Toisaalta olen itse kärsinyt pelosta putoamisen suhteen. Vei todella pitkään luottaa taas etenkin itseensä. Ja töitä sen kanssa joutuu tekemään vieläkin tietyissä tilanteissa.

12.8.2014 15:00  Kirsi

Ihana ja rehellinen kirjoitus hevosihmiseltä jota arvostan suuresti.
Olen sanaton, ja surullinen puolestasi.
Pikaista paranemista.

13.8.2014 23:24  Tiina

Voimia paranemiseen. Toivon kaikkea hyvää sinulle ja uskon että rakkaus hevosiin palaa, luottamuksella menee pitkä aika, jos koskaan.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini