Sydänmatkalla

Lost Case?

Share |

Sunnuntai 18.11.2018 - Esma Haddas


Voinko vielä oppia ratsastamaan niin hyvin kuin haluaisin ratsastaa?

Kun poikani oli ala-asteella, hän oli oppinut kirjoittamaan kirjaimet hassunkurisesti ja tekstistä oli vaikea saada selvää. Rivit hyppivät, sanat seurasivat toisiaan ilman välejä ja kirjaimet olivat erikokoisia. Olin tuohtunut siitä, että opettaja ei ollut panostanut oikeinkirjoitukseen ja vaatinut oppilaita kirjoittamaan kirjaimet oikein. Ratsastuksenopettajana tiesin, että on paljon helpompi opettaa asiat ensimmäisellä kerralla oikein kuin myöhemmin korjata väärin opittua.  Poikani oli mukana vanhempainvartissa kun kysyin oliko jotain, mitä minä voisin kotona tehdä, materiaalia tai työkaluja, jolla voisin auttaa poikaani kirjoittamaan oikein. Hän katsoi minua surullisena ja sanoi että kyllä se nyt on niin, että nämä olisi pitänyt opetella jo ensimmäisellä ja toisella luokalla. 
Tyrmistyneenä uuden opettajan vastauksesta, poikani oli kuitenkin edelleen vasta neljännellä luokalla kävelimme kotiin tapaamisesta. Matkalla kotiin poikani oli hiljaa ja kysyi lopulta minulta -Äiti tarkoittaako tuo sitä että mä oon vähän niin kuin lost case? 


Pyysin apua tutulta opettajalta ja poikani oppi kirjoittamaan kauniisti, siististi ja oikein.
 
Nyt olen 42-vuotias ja suuret unelmani ratsastajana on toteuttamatta. Katson itseäni peilistä syvälle sieluni silmiin suuren kysymyksen pyöritellessä ajatuksiani.

Kysynkin itseltäni, olenko minä ratsastajana lost case? 

Avainsanat: ratsastus, hevoset, kavioliitossa, turpaterapiaa, luonto, sielunkumppani, onnellisuus,


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini